Arttu Raute ja lastenhoitaja Anne Nastolin ovat kulkeneet yhdessä yli kymmenen vuoden taipaleen. Taitava ja luotettava hoitaja on osannut tukea ja neuvoa aina, kun apua on kaivattu.
Arttu Raute ja lastenhoitaja Anne Nastolin ovat kulkeneet yhdessä yli kymmenen vuoden taipaleen. Taitava ja luotettava hoitaja on osannut tukea ja neuvoa aina, kun apua on kaivattu.

Erityisen hyviä ihmisiä 4: Arttu ja Anne

"Saanhan olla sairaalassa yötä?"

Tuttu ja turvallinen hoitaja on sekä
lapselle että vanhemmille kultaakin kalliimpi


Arttu Raute oli vuoden ja neljä kuukautta vanha kun hän sai aivoinfarktin. Sen seurauksena hänen vasen puolensa halvaantui. Lisähaastetta elämään ovat tuoneet epilepsia ja sydänvika. Nyt 16-vuotiaalle nuorelle miehelle sairaaloiden käytävät ovatkin tuttuja. Onneksi niitä ei ole joutunut tarpomaan yksin, vaan rinnalla on kulkenut tuttu ja luotettava lastenhoitaja Anne Nastolin.

Anne ja Arttu tapasivat ensimmäisen kerran kun Arttu oli noin kuusivuotias. Silloin hän kävi sairaalajaksoilla muutaman kerran vuodessa.

“Arttu tykkäsi aina mennä osastolle. Hän ei koskaan pelännyt, kysyi pikemminkin että saanhan olla yötä. On ollut valtavan tärkeää että vastassa on ollut vanha tuttu hoitaja”, Artun äiti Susanna Raute kertoo.


"Aina kun on tullut murheita niin Anne on tullut ensimmäisenä mieleen. Sellainen luottamus häneen on. Pitkään on yhdessä tarvottu ja paljon on mahtunut matkaan mukaan", Artun äiti Susanna Raute (keskellä) kiittää.
"Aina kun on tullut murheita niin Anne on tullut ensimmäisenä mieleen. Sellainen luottamus häneen on. Pitkään on yhdessä tarvottu ja paljon on mahtunut matkaan mukaan", Artun äiti Susanna Raute (keskellä) kiittää.


“Sillä että hoitaja tuntee lapsen, on suuri merkitys. Ei tarvitse aloittaa aina alusta vaan tietää heti missä mennään”, Anne toteaa.

Eikä ihme että Arttu viihtyi sairaalassa. Osastolla Arttu pääsi muun muassa uimaan ja saunomaan. Hoitajat pelasivat ja leikkivät Artun kanssa tarkkaillen samalla muun muassa keskittymistä ja toimintakykyä. Anne kertoo, että aiemmin lapset olivat sairaalassa 3-4 päivää kerrallaan, jopa viikonkin, kun nykyisin jaksot ovat paljon lyhyempiä.

“Jos lapsella on liikaa ohjelmaa liian lyhyessä ajassa, lapsi ei pysty keskittymään, asiat tulevat liian nopeasti. Lapsi ja koko perhe tarvitsevat aikaa ja kiireettömyyttä. Eivät lapset rupea puhumaan nappia painamalla, tarvitaan aikaa ja mukava ilmapiiri. Juttu voi lähteä käyntiin kun ollaan rauhassa ja jutellaan mukavia kaikesta mahdollisesta esimerkiksi pelien lomassa”, Anne muistuttaa.

Tavoitteena donkkaamisen oppiminen

Anne on huomannut lapsen tarpeet oikeaan aikaan, osannut ohjata oikeaan suuntaan ja tarjota arkeen osuvia vinkkejä ja ideoita. Kun Arttu sydänvikansa vuoksi ei pienempänä pysynyt muiden aktiivisesti touhuavien ja liikkuvien kavereiden vauhdissa mukana, Anne muistutti että Artulla olisi hyvä olla myös liikuntavammaisia lapsia kavereina - sydänvika kun ei päällepäin näy. Niinpä Arttu aloitti koripalloharrastuksen tukea tarvitsevien joukkueessa ja löysi uusia ystäviä.  

“Sairaalassa oli iso leikkisali jossa ystävystyin muiden kanssa. Näin muita erilaisia lapsia, tutustuin monien kanssa ja löysin ystävänkin jonka houkuttelin mukaan harrastamaan koripalloa”, Arttu kertoo.

Koripallo tarjoaakin kaverisuhteiden lisäksi onnistumisen kokemuksia.   

“Arttu on hyvä pelaamaan, valmentajakin aina kannustaa heittämään sen kiintiökolmosen”, Susanna hymyilee.

Harrastus on myös tärkeä keino motivoida nuorta kehittämään taitojaan.

“Kun tiimissä luodaan yhdessä nuoren kanssa tavoitteita, mietitään tietysti myös nuoren tarpeita. Artun kohdalla yksi tavoite on ollut esimerkiksi donkkaamisen opettelu”, Anne kertoo.

"Lapsi on aina ykkönen"

Anne on työskennellyt lastenhoitajana 1980-luvulta. Nykyinen työpaikka sijaitsee Helsingin Uuden lastensairaalaan Avaruus-vuodeosastolla, sitä ennen vierähti 30 vuotta naapurissa  Lastenlinnassa. Kiinnostus hoitotyöhön syntyi jo lapsuudessa.

“Äitini hoiti aikanaan lapsia kotona ja minulla oli paljon sisaruksia. Ajattelin aina, että ryhdyn lastenhoitajaksi”, Anne kertoo.


On Arttu joskus yrittänyt "sluibaillakin" tehtävien teossa. Huumori ja napakka rajojen asettaminen ovat varmistaneet, että asialliset hommat on silti aina saatu hoidettua. Vammaisperheyhdistys Jaatinen kiitti Anne kukilla, joiden sponsoroinnista kiitämme Kukkakauppa Florannaa.
On Arttu joskus yrittänyt "sluibaillakin" tehtävien teossa. Huumori ja napakka rajojen asettaminen ovat varmistaneet, että asialliset hommat on silti aina saatu hoidettua. Vammaisperheyhdistys Jaatinen kiitti Anne kukilla, joiden sponsoroinnista kiitämme Kukkakauppa Florannaa.

Anne kertoo viihtyvänsä työssään kuntoutusyksikössä, missä saa toimia tiimin jäsenenä ja tehdä pitkäjänteistä työtä: olla rinnallakulkija ja nähdä lapsen kehittyvän.

“Oman hoitajan työ on pitää homma kasassa, arvioida lapsen toimintakykyä ja mielialaa. Lapsi on aina ykkönen. Hoitajan punainen lanka on nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän.”

Hyvä lastenhoitaja on Annen mukaan turvallinen ja jämpti. Hoitaja on se, joka luo raamit sairaalassa olemiselle ja pitää lapsesta huolta.

“Rajat pitää olla, aikuinen päättää asioista. Pitää olla myös leikkimielisyyttä, olla aina valmis leikkiin ja antaa aikaa. Kohdata lapsi. On myös osattava huomioida lasten erilaiset tavat kommunikoida, muistaa että lapsi seuraa tarkkaan eleitä ja ilmeitä”, Anne kertoo.

“Ja olla pitkämielinen. Lisäksi tykkään kun Annella on huumoria. Kun hoitaja on rento, ei tarvitse itsekään pingottaa”, Susanna lisää.

“Asiat ovat usein vaikeita, mutta elämästä pitää löytää iloa. Vakavoidutaan sitten vakavien asioiden äärelle”, Anne sanoo.

"Anne on se ainoa, jota jää ikävä"

Susanna kertoo, että koska Arttu on jo 16-vuotias, hänen hoitonsa siirtyy pikkuhiljaa aikuispuolelle. Ja kun hoito siirtyy poliklinikoille, perhe joutuu ottamaan itse enemmän vastuuta, hoitamaan asioita itsenäisemmin eikä kohtaamisiin jää niin paljon aikaa kuin aiemmin. Siksikin Annen kiittäminen tuntui erityisen hyvältä juuri nyt.

“Anne on ollut ihana tuki kaikki nämä vuodet. Hänelle on aina voinut soittaa. Jos kotona on huomattu että Artun pitäisi päästä juttelemaan, niin se on aina järjestynyt nopeasti. Aina kun on tullut murheita niin Anne on tullut ensimmäisenä mieleen. Sellainen luottamus häneen on. Pitkään on yhdessä tarvottu ja paljon on mahtunut matkaan mukaan. Arttukin sanoi kotona, että Anne on varmaan se ainoa jota jää ikävä”, Susanna kertoo.

“Luottamuksen saaminen on tärkeää. Jos vanhemmilla on kauhea angsti päällä, se heijastuu lapseenkin”, Anne tietää.

Kysymykseen siitä, miten vammainen lapsi pitäisi kohdata, Anne suhtautuu jopa hämmentyen. Hänelle lapsi on ennen kaikkea lapsi, vamma on vain siinä lisänä.

“En minä sitä erittele, lapsi kuin lapsi”, Anne toteaa.

“Kun jotkut tuntuvat pelkäävään”, Susanna miettii.

“Vamma voi pelottaa. Mutta vammainen lapsi kohdataan ihan niin kuin muutkin. Hänkin on ihminen. Hänellä on omat juttunsa mutta mitä sitten. Kuten korispiireissä: kaikilla joukkueessa on joku juttu mutta kaikki hyväksytään. Pitää vain hyväksyä muut”, Arttu kiteyttää.



Teksti ja kuvat:

Lissu Kiviniemi
Vammaisperheyhdistys Jaatinen ry

Julkaistu 9.5.2019